Selkää pitkin kulkee väristyksiä ja sormia kylmää.
Putous on loppunut, sammutin telkkarin ja olen taas tässä pienessä yksinäisyydessäni.
Hiukseni olen sitonut ranskalaiselle letille, en ole suoristanut päiviin.
Annan niille armoa kuumalta raudalta jonka levyjen välissä ne ovat päivittäin, kuukausittain litistyneet suoriksi ja siisteiksi, luonnollisten ja epämääräisten laineitteni sijaan.
Sydän hakkaa omia rytmejään ja kurkussa polttelee edelleen mahahappojen jäljiltä.
Keitän vihreää mangoteetä ja se lämmittää hetken.
Haluaisin nukahtaa lämpöön peiton alla, mutta yksin on liian kylmä nukkua.
Menen huomenna metsästään uusia talvikenkiä.
Feikkiuggit ovat pohjista puhki kuluneet ja menettäneet muotonsa.
Tänään ei tapahtunut juuri mitään. Tulin kotiin kullan luota, olin kovasti lähdössä kokoajan kotoa kaupunkiin mutten jaksanut. Sitten kun sinne pääsin, kello oli 17.40 ja 20 minuuttia aikaa kierrellä ennenkuin kaupat sulkeutuivat. Ohi kulkevat ihmiset saivat minut tuntemaan itseni taas huonoksi, hirveäksi ja kuvottavaksi. Harkitsin lasillista tai muutamaa, mutta lähdin heti seuraavalla bussilla kotiin. Siitä asti olen istunut koneella, turruttanut aivoja tekstillä ja kuvilla. Voisin vain käpertyä sänkyyn ja toivoa että nukahtaisin samantien. Että aamu tulisi nopeasti, selviäisin hengissä niiltä möröiltä jotka mua vaani joka kadun kulmalla, ojissa ja kaupan hyllyjen takana. Että olisi jo seuraava ilta ja pelastaisit minut pimeältä taas, kietoisit käsivarret ympärille ja olisin elossa.
