.

Äääääääääh. Miks sitä tajuaa aina vasta jälkikäteen että olis pitäny valita toisin. Tätä oon miettiny viimesen kuukauden ajan.
Yhtenä humalansekaisena perjantaina me seistiin keittiössä ja naurettiin. Mä en tosiaan muista mille, saatika miks edes oltiin siellä. Me seistiin ja naurettiin ja halattiin, mä jatkoin nauramista ja sä totesit mun nauravan paljon. Nauroin sille lisää ja sä halasit uudestaan ja jäit silittään mua. Ja niin kävi niinkun elokuvissa, mua ei enää naurattanut, mun sydän jätti lyönnin välistä ja katsoin ylöspäin suhun. Ja mun muisti pimeni. Ja sitten mä tajuan taas kaiken, nauran lisää ja valitan etten muista huomenna enää mitään, sä sanot ettei se haittaa ja kumarrut taas muhun päin.
Ja seuraavalla viikolla mä olin idiootti. Uskoin kaiken mitä se eräs mulle sano, vaikka hyvin tiesin millanen ihminen se on. Ja mä ihastuin. Ja petyin. Ja nyt mietin, miks menin uskomaan ihmistä jonka tiesin valehtelevan, sen sijaan että olisin tehnyt toisen ihmisen eteen jotain, joka ehkä jopa olis välittänyt musta? Tosin en tiedä, mutta siis niin.
Anteeksi, mun on ikävä sua.